9.12.2011

Karvaiset lapseni

Oon ollut kissaihminen koko ikäni. Ensimmäinen kissa meidän perheeseen tuli, kun olin ehkä 4-vuotias, mutta siitä jouduttiin myöhemmin luopumaan, koska mulla todettiin sen verran paha astma ja allergia, että lääkityksen pelättiin jo vaikuttavan mun kasvuun. Vuosien kuluessa oireet kuitenkin lieventyivät olemattomiin, ja nykyään tarvitsen enää silloin tällöin avaavaa lääkitystä, jos olen ollut esimerkiksi talossa, jossa on hometta.

Koska oireita ei enää ollut, aloin omilleni muutettuani harkita kissan ottamista. Tuolloin mun elämä oli kuitenkin niin hektistä ja täynnä matkustelua, että koin ettei kissalla olisi mun kanssa hyvä olla, kun jatkuvasti oli ohjelmassa muun muassa kymmenentuntisia junareissuja. Puolisentoista vuotta sitten erosin silloisesta poikaystävästäni, minkä ansiosta nuo junamatkat jäivät pois. Hyvin nopeasti tein sitten päätöksen siitä, että nyt oli aika ottaa kissa seurakseni.


Selasin nettipalstoja, kunnes silmiin sattui ilmoitus Haukiputaalla olevasta 13-viikkoisesta kissanpennusta, joka oli pentueen viimeinen. Ilmoituksen mukaan pentu oli varattu jo kolme kertaa, mutta uusille omistajaehdokkaille oli aina tullut jokin este kissan otolle. Päädyinkin katsomaan pikkuista jo samana iltana.

Näin Maisan ensimmäistä kertaa istumassa pöydällä pentukodissaan, ja rakastuin heti. Niin pieni ja kaunis! Nimeä en ollut päättänyt etukäteen, eikä perhekään sitä ollut nimennyt, mutta ensisilmäyksellä oli selvää, että nimi on Maisa. Koko nimeksi tuli Maisa Minerva Magia.

Syksyn mittaan aloin ajatella, että Maisalle pitäisi saada leikkikaveri niille ajoille, kun olen poissa kotoa. Marraskuussa tein koulumme uutisiin juttua löytökissoista, ja päädyin mutkien kautta tammikuun alussa katsomaan emoa ja kahta pentua, tyttöä ja poikaa. Ikinä ennen en ole nähnyt yhtä mustia kissoja. emo ja kolli olivat aivan täysin pikimustia, tytöllä oli kaulassaan valkoinen tupsu. Ja tyttöä kun olin hakemassa, päädyin tekemään tuttavuutta tyttöpennun kanssa.

Tipu ja kaksi veljeä ovat syntyneet arviolta elokuussa, ja marraskuussa 2010 ne loukutettiin keminmaalaisen hajottamon piha-alueelta, -30 asteen pakkasilla. Tipu tuli loukkuun viimeisenä, 36 tuntia muuta perhettä myöhemmin. Ihmiskontakteja Tipulla ja muilla pennuilla ei tuota ennen juurikaan ollut, vaan pennut syntyivät villinä.

Reilun viikon kuluttua ensitapaamisesta Tipu saapui kotiin luokseni ja sai koko nimekseen Matilda Moona Mea. Tipu oli kaikkea muuta kuin kesy. Ensimmäiseen kahteen päivään se ei syönyt, juonut tai käynyt laatikolla. Pikkuhiljaa edistystä alkoi kuitenkin tapahtua. Ensin alkoi kiinnostaa Maisan seura, ja hyvin hitaasti minunkin tekemiseni. Nykyään minä ja J ollaan Tipun luotettujen ihmisten listalla, ja saadaan silitellä ja pussailla pikkuista miten halutaan. Vieraiden tullessa Tipu seurailee ihmisten tekemisiä ensin syrjemmältä, ennen kuin tulee nuuskimaan ja katsomaan, voiko vieraiden antaa koskea itseensä.



Nykyään Maisa ja Tipu ovat kuin parhaatkin sisarukset. Välillä pestään toisia ja syödään samasta kupista, välillä taas juostaan ympäri kämppää ja nahistaan. Oon ihan suunnattoman onnellinen noista karvapalleroista ja siitä, että oon saanut annettua kahdelle pikkuiselle hyvän kodin. Osaahan nuokin olla välillä ärsyttäviä, kun tulevat herättämään vapaapäivinäkin ennen aaamuseitsemää ja vaatimaan märkäruokaansa upottamalla hampaat nilkkaan, mutta on niistä silti niin paljon iloa, etten osaisi kuvitellakaan enää elämää ilman niitä.

Maisan kanssa piti tänä aamuna käydä lääkärissä mahavaivojen takia, ja nyt on pikkuisella pääkallolaastari etutassussa ja toinen lapa turvoksissa nesteytyksen jäljiltä. Antibioottikuuri ja masuystävällistä ruokaa, niin vauvan pitäisi olla pian kunnossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita :) Kaikki asialliset viestit julkaistaan.